Vuosi 2017 on takanapäin. Vuosi joka toi paljon iloa ja onnistumisen tunteita, mutta myös vuosi joka vei minulta yhden rakkaan. Iloja ja suruja, niistähän se elämä on tehty.
Giaran osalta vuosi 2017 oli ok. Koiraystäväni on selkeästi vanhentunut. Päiväunet maittavat useammin ja kerrallaan ei enää mitään maraton lenkkejä hän jaksa, mutta seuraneitinä kulkee kyllä näppärästi niin asuntoautoreissuilla kuin kisamatkoillakin! Jossain vaiheessa syksyä mietin jo, että liekö Giara näkee vuotta 2018 kun askel oli raskaampi, mutta sitten taas on ollut parempi kausi ja lelut saavat sisällä kyytiä tämän sankarin toimesta. Vuoteen 2018 toivon, että Giara saa elää elämisen arvoista elämää mahdollisimman pitkään. Toivon, että vuoden päästä voisin edelleen kirjoittaa sen olevan ok kunnossa ikäisekseen. Mutta lupaan myös sen, että jos vanhan koiran kroppa ei enää pysy hänen nuoren pääkoppansa mukana, niin osaan myös luopua. Minun on pakko.
Wandalle jouduin jättämään hyvästit viikkoa ennen jouluaattoa. Tänne blogiin en ole missään vaiheessa pystynyt asiasta kirjoittamaan, koska kaikki muistot ja kuvat ovat tuoneet vain möykyn kurkkuuni. Nyt kun aikaa on mennyt hieman enemmän, ymmärrän, että näin oli parempi. Jotenkin vain minun oli niin vaikea sulattaa sitä, että lokakuussa märkäkohdulta pelastetun ystäväni piti olla hyvässä kuosissa, ja kuitenkin menetin sen joulukuussa todennäköisesti spondyloosisillan murtumaan. Kohtuleikkauksen jälkeen en todellakaan uskonut, että Wanda lähtisi ennen Giaraa. Se oli niin elämäniloinen ja pirteä. Mutta elämä opetti, jokainen päivä voi olla viimeinen.
Nyt suurimman surun hälvettyä olen muistellut Wandaa - paljon. Muistan vieläkin kun ensi kerran kävin sitä katsomassa. Minulle piti tulla alunperin ihan eri pentu, mutta niin vain Wanda valtasi sydämeni ja muutaman lisämuuttujan kautta sen omakseni sain. Yhteinen taipaleemme alkoi Turusta junalla kohti Pohjanmaata. Se oli niin helppo pentu. Sosiaalinen ja rohkea. Kiltti kuin mikä. Ainoa asia mitä Wanda tuhosi koko elämänsä aikana oli meidän nettipiuhamme pariin otteeseen. Ja sekin vain siitä syystä, että se sattui kulkemaan Wandan lempi nukkumapaikan ohi ja pikkupennulla joskus suu kävi unissaankin ;) Ai niin, ja saihan Wanda aikamoisen tuhon aikaan sitten vanhempana minun autoni sisältöön - mutta se on toinen tarina se ;)
Wanda sai jotenkin taas kipinän koiraharrastuksiin heräämään minussa. Nuoren tytön vuodet hieman pidättyväisen Giaran kanssa eivät olleet olleet ihan ongelmattomia ja jotenkin oli niin mahtavaa liikkua Wandan kanssa, joka oli kaikkien ihmisten ystävä. Näyttelyihin uskaltauduttiin ensin ja sitten jo kohta olinkin kummankin koirani kanssa takaisin toko harrastuksen parissa. Niin, joskus silloin vuonna 2008.. ;)
Minulla olisi niin paljon kirjoitettavaa Wandasta. Kaikista yhteisistä seikkailuistamme, näyttelyreissuista, ei niin onnistuneista tokokokeista, Wandan ihanista pennuista ja vauhdikkaista reissuista vetoharrastuksemme parissa. Paljon olisi kerrottavaa myös vuosista, jotka vieläkin painavat olkapäilläni, vuosista jolloin Giara ja Wanda alkoivat tappelemaan keskenään. Vuosista, jolloin menetin suhteeni Wandaan. Minulla oli jotenkin aina huono omatunto siitä, että Wanda ja Giara eivät voineet olla yhdessä. Etenkin Wandan osalta. Se kun olisi niin mielellään ollut kaikessa perheen touhuissa mukana - täysinäisenä perheenjäseneä. Aina jotenkin tuudittauduin sillä, että kun Giarasta aika jättää, niin Wandakin saa vielä uudelleen elää sitä elämää, jossa se saa aina olla meidän ihmisten kanssa touhuamassa. Sitten Wanda kuoli. Se ei ehtinyt enää kokea sitä "normaalia" perhe-elämää. Minä olin epäonnistunut.
Onneksi synkkienkin ajatusten välistä paistaa aina aurinko. Wanda sai viimeisiä kuukausinaan olla paljon kyllä meidän kanssa. Se ehti käydä Jarin kanssa vielä mökillä. Ja aina muutenkin kun olimme reissun päällä, oli Wanda se koirista joka sai tulla mukaan. Se oli niin helppo matkustuskaverikin. Maassa kuin maassa, millä tahansa matkustusvälineellä.
Vuoteen 2018 joudun lähtemään ilman Wandaa. Koko meidän laumamme elämä on muuttunut suuresti, kun enää ei aamuisin, illoin ja päivällä käydä lenkkejä kahdessa erässä. Koirissa se hieman näkyykin. Ajatuksissani tosin, Wanda kulkee edelleen mukana <3
Woodin kanssa vuosi 2017 oli kovin onnistunut :) Näyttelyissä kävimme varmasti ainakin vuoden tauon jälkeen nappaamassa toisen sertimme ja sitä myöten vuonna 2018 pitäisi varmaan sen verran ryhdistäytyä, että se viimeinen serti käytäisi jostakin kaivelemassa :) Vielä ei tosin ole löytynyt oikein soppelia näyttelyä, mutta jospa sieltä nyt ainakin joku löytyisi :)
Tottelevaisuuskokeissa emme kilpailleet ollenkaan vuonna 2017, mutta kun valkkareiden rotumestaruudet vuonna 2018 tulevat taas Sieviin niin pakko kai se on kaivaa tokohommat laatikoista ja alkaa töihin :) Kauko-ohjauksia olenkin jo alkanut taas treenata sisällä kuntoon ja lumien sulettua sitten ruvetaan ruutua työstämään tosissaan. Josko se voittajan ykköstulos ehdittäisi vielä tokosta saada :)
Agilityssä vuosi 2017 piti sisällään monenlaista. Alkuvuosi meni oikeastaan kokonaan hukkaan, kun Woody alkoi jättää keppien viimeistä väliä tekemättä. Alkuun en tajunnut miksi, kunnes ongelma oli jo niin paha, että me ei oltukaan enää niin varmoja puhtaiden ratojen tekijöitä. Sittenpä onneksi vein Woodin eka kertaa elämässään hierojalle ja lavathan siellä olivat kivikovana. Yksi hierontakerta auttoikin heti ja jo viikon päästä siitä minulla oli taas se innokas ja vikkelä agilitykoirani. Ja niin sitä napattiin sitten ensimmäinen serti kolmosluokista ja laitettiin Woodin valiokello käyntiin! Vuoden mittaan hierontoja jatkettiin säännöllisesti ja nyt tammikuussa kävimme vielä osteopaatilla varmistelemassa, että kaikki on kunnossa. Sieltä saatiinkin palautetta, että loistavassa kunnossa on Woody ikäisekseen ja ihan eri koira kuin viime kesänä ekalla ostopaatti reissullaan. Säännöllinen hieronta on selkeästi tehnyt sille hyvää. Lapojen välissä kuitenkin edelleen oli sanomista, liikkumaton alue jota ei oikein varmasti voinut sanoa onko normaalia tälle koiralle vai jotain muutosta. Varmuuden vuoksi siis todennäköisesti kuvat käyn vielä nappaamassa sopivassa välissä niin saan itselleni mielenrauhan. Vajaa kaksi vuotta sittenhän on Woodin selkä kuvattu kauttaaltaan terveeksi joten mitään hirmu vakavaa siellä varmasti ei ole :) Muutoin osteopaatiltakin tuli lupa antaa palaa agilityradoilla vaikka parikin vuotta ;) Woodilta itseltään jos kysyttäiis niin hän olisi varmaan jo kisaamassa täyttä häkää. Niin mukavaa tuo laji tuntuu hälle olevan ;) Mutta kun kyseessä ei kuitenkaan ole ihan nuorin koirapoika enää, niin minä haluan olla varma :)
Ai niin ja rally-toko, tuo laji jota en koskaan aikonut ottaa sen vakavemmin ;) Hullua miten nyt tämä laji on nykäissyt minut ihan täysin imuunsa. Ja se on niin mukavaakin! :) Vuoden 2017 alkutilannehan oli se, että Woodi oli kisannut itsensä avoimesta voittajaan mutta ei startannut siellä kertaakaan. Alunperin ajattelin, että ei Woody siellä varmaan tule koskaan starttaamaankaan koska en halunnut pilata meidän hyvää vasemmanpuolen seuruuta opettamalla oikean puolen seuraamisen. Sitten seurakaverit vetivät oikeista naruista kesäkuun alussa. " Henna, seuran kokeessa ois tilaa. sulla on 10 päivää aikaa treenata". Ensin ajatus nauratti. Kymmenessä päivässä koira avoimesta voittajaan kun sillä ei ollut oikealla puolen seuraamista. juupa juu. Ilmeisen paljon on kuitenkin kunnianhimoa meikäläisessä ku haaste jäi soimaan päähän ja niin sitä sitten kymmenessä päivässä opetettiin Woodille puolenvaihdot vasemmalta oikealle ja se oikealla seuraaminen :P Eihän se ihan näteintä ollut, mutta sellaista joka riitti rally-tokoon. Ja niin vain sitten vuoden mittaan kolme kisaa voittajassa käytiin ja kaikista hyväksytyt tulokset napattiin. Komeimpana kirskikkana kakun päällä rally-tokon SM-kisoista voittajaluokasta yli 90 pistettä ja sijoitus neljäs(!) kaikista voittajaluokan koirista. Kolmannen kanssa olimme samala pistemäärällä, mutta ajalla hävisimme. Kaukana ei ollut siis palkintopalli isoissa kisoissa ;)
Sm-kisojen jälkeen saimme kuulla, että valkkareille järjestetään rodun historian ensimmäiset rally-tokon rotumestaruudet Turussa itsenäisyyspäivänä ja taas ei yllytyshullu paljon enempää tarvinnut. Mestariluokan kyltit esiin ja treenaamaan. Ihan kaikkia kylttejä en tuossa ajassa ehtinyt varmoiksi saada ja melko tärisevin käsin sitä Turkuun ajeltiin. Siellä rotumestaruusradalla osuikin sitten 3 kylttiä, jotka Woodilta eivät oikein treeneissäkään vielä sujuneet ja mietin, että taisi tulla hukkareissu. Ihmekaveri tuo Woody silti on, että saimme ihan kohtuudella pisteitä kasaan; 84p ekasta mestariluokan kisasta ja niin oli rotumestaruus kotiintuomisina :) Lisäksi kirsikkana kakun päällä myös Kowhai-teamin joukkuerotumestaruus hyvässä porukassa ;)
Vuoteen 2018 nyt sitten joudun myöntämään, että rally-tokoa tullaan kisaamaan varmasti. Tavoitteena tietysti RTK4 ja katsotaan miten tiukassa ne valionarvotulokset olisivat että josko siihen olisi mahdollisuus ;)
Isona haaveena olisi nyt myös ajan kanssa alkaa jälleen ajelemaan peltojälkijuttuja, mutta saa nähdä mihin päivät riittävät ;)
Vuodelle 2018 tavoitteena olisi myös saada pieniä valkoisia valkoisenpaimenkoiran alkuja maailmaan, Woodilla siis suunnitteilla kaksi pentuetta ja todella koko sydämestäni toivon, että nämä saadaan onnistuneesti syntymään ja toki vielä enemmän toivon, että tämä vuosi toisi minulle sen Woodin pojan, josta olen vuosia jo haaveillut <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti